(nimeä klikkaamalla pääset kyseisen koiran tietoihin suoraan)

Turnukan Outa  "Halla"

 - s. 14.08.2003
 - FIN41682/03
 - Riistanvärinen
 - Narttu
 - i: Suursaaren Kunnari
 - e: Jahkkas Wimma
 - kasv. Nina Toitturi
 - om. Ismo Siilahti

 - Lonkat: B/B
 - Kyynärnivel: 0-0
 - Silmät:  OK ei HC-, PRA- tai RD-muutoksia

Syksyllä 2003 päätimme, että nyt olisi oikea aika yhteisen koiran hankinnalle. Rotu oli itsestäänselvyys, halusimmehan seurallisen, viisaan ja reippaan lenkkikaverin. Aikamme syntyneitä pentueita seurattuamme pentuvälityksestä, päätimme ottaa yhteyttä Turnukan kenneliin. Muutaman päivän päästä jo olimmekin matkalla kohti Suur-Miehikkälää. Alunperin menimme katsomaan kahden viikon ikäisiä kermanvärisiä lapinkoiran pentuja, mutta sydämemme veikin viikon vanhemmasta pentueesta riistanvärinen tyttö. Kennelissä kävimme vielä toistamiseen kun pennut olivat viisi viikkoisia -Kuva- . Suloiset karvapallerot olivat kasvaneet huimasti ja taapersivat pihalla meitä vastaan haistellen ja ympäristöönsä tutustuen. Kuinka malttaisimme odottaa vielä kaksi viikkoa ennenkuin saamme tyttösemme kotiin!

3.10.2003 vihdoin koitti se perjantai jolloin auton nokka suunnattiin kolmannen kerran kohti Suur-Miehikkälää. Päästyämme perille aikuiset koirat ja pennut ottivat meidät vastaan iloisesti haukkuen. Etukäteen jännitimme kuinka kotimatka sujuisi, olihan matkaa ajettavana lähes 150km illan hämärässä. Matka sujui kuitenkin yllättävän hyvin, aluksi Halla hieman vinkui ja oli levoton mutta rauhoittui aika pian ja loppumatka sujuikin nukkuen apukuskin jalkatilassa. Kotiin päästyämme tyttö kävi heti takapihalla tarpeillaan ja söi ison kupillisen ruokaa. Ensimmäisenä yönä taisimme kuitenkin kaikki nukkua ns. koiranunta, olihan tilanne meille kaikille pitkästä aikaa uusi, eikä vähiten Hallalle.

Ensimmäiset päivät kuluivat leikkien, nukkuen ja syöden sekä tietysti omaan uuteen laumaan tutustuen puolin ja toisin. Seuraavalla viikolla totuteltiin kaulapantaan ja hieman myös hihnassa kulkemiseen, eikä suurempia ongelmia syntynyt siinäkään touhussa. Seuraavaksi Hallalla olikin vuorossa hieman laajentaa elämän näkemyksiä ja suoritettiin muutamia kyläilyjä tuttavien luokse ja käytiin ulkoilemassa hieman kauempana kotoa. Automatkailu tuotti aluksi hieman ongelmia Hallan ollessa levoton mutta nyttemmin sekin sujuu jo hienosti. 9-viikkoisena Halla oppi istumaan ja antamaan tassua käskystä. Myös hihnassa kulkeminen alkoi sujumaan entistä mallikkaammin. Hyvänä porkkanana toimi kuivatut maksanpalat.

13-viikkoisena Halla osasi mennä maahan käskystä. Myös sanat irti, odota, tänne ja ei olivat jotakuinkin hallinnassa. Kynsien leikkuu, tassujen pesu/pyyhkiminen ja turkin kampaaminenkin alkavoivat sujua päivä päivältä paremmin. Täydellistä sisäsiisteyttä ei voinut edes vaatia 13-viikkoiselta, mutta yllättävän hyvin senkin asian Halla sisäisti.

Toistaiseksi suurin muutos Hallan elämässä koitti syksyllä 2005, kun muutettiin kaupunkilähiön rivitalosta maalle omakotitaloon. Samalla Hallan elämään astui toinen koira, kun Myräkän Osma asusteli kyseisessä omakotitalossa jo valmiiksi. Kyseessä oli siis vanhempieni talo, joka ostettiin ja Osma asusteli siis siellä. Valitettavasti yhteiseloa Osman kanssa ei kestänyt paria kuukautta pidempään, kun Osma poistui Hallan elämästä.

Halla sopeutui ns. maalaiselämään kuitenkin hienosti, ei vähiten sen ansiosta, että ympärillä oli iso piha temmeltää ja lisäksi metsät jotka alkoivat aivan kodin nurkilta joissa myös sai juosta vapaana mielin määrin ja haistella oravien ja jäniksien hajuja.
Niin rauhallista koiraa kuin Halla on, ei aivan joka kulmassa tassuttelekkaan vastaan. Nyt 1.3.2006 ikää on jo reilut 2,5 vuotta ja tähän päivään mennessä ei sitä ihmettä ole tapahtunut, että Hallan suusta kuuluisi murahdus toiselle koiralle, on sitten kyseessä narttu, uros, vanha, nuori jne... Hallan kanssa voi liikkua todella luottavaisin mielin, niin lapinvaelluksilla kuin koirapuistoissakin tai kaupunkien hälinässä, ei ole pelkoa että syntyisi konfliktia toisten eläinten kanssa on sitten kyseessä koira tai kissa.

Hallan elämä on myös kulkenut terveissä merkeissä, mitään sairauksia tai onnettomuuksia ei ole kohdalle osunut. Lonkat, kyynärät ja silmät tutkittiin alkuvuodesta 2006 ja tuloksina oli: Lonkat B/B, kyynärät 0-0 ja silmät OK.
Muutaman kerran on kokeiltu näyttelyissäkin käyntejä ja tokoa käydään parasta aikaa. Pääpaino on kuitenkin mukavassa lenkkeilyseurassa jonka kanssa voi retkeillä ja vaeltaa joko lapin tuntureilla tai etelän metsissä. (Takaisin)

Eidalun Inessiivi  "Ruska"

 - s. 23.01.2005
 - FIN15538/05
 - Hallava vaalein merkein
 - Narttu
 - i: Pilvipolun Aaku
 - e: Liehkun Albmi
 - kasv. Anu Ylimaa
 - om. Eija Vatanen

 - Lonkat: A/A
 - Kyynärnivel: 0-0
 - Silmät:  OK ei HC-, PRA- tai RD-muutoksia

Kun Osmasta jätti aika 2004 syksyllä ja Halla jäi ainoaksi koiraksi, niin alettiin jo puhumaan ja suunnittelemaan toisen koiran ottamista. Rotu oli selvä, se tulisi olemaan myöskin suomenlapinkoira ja sukupuoleltaan narttu, koska ei haluttu juoksujen aikaista ylimääräistä vahtimista ja toisistaan erottamista silloin kun itse oltaisi töissä juoksujen aikaan. Elettiin vuoden 2005 alkupuolta kun alettiin sillä silmällä jälleen pentuvälitystä vilkuilemaan. Niihin aikoihin Hallalla oli ikää 1,5 vuotta ja Hallan nöyrä ja erittäin sopeutuva sekä rauhallinen luonne tekivät osaltaan mahdolliseksi toisen koiran hankinnan, sillä tuskin tulisi hankaluuksia ainakaan Hallan puolelta uutta perheenjäsentä kohtaan. Lopulta otettiin yhteyttä Anu Ylimaahan Eidalunin kenneliin ja sovittiin tapaamisesta tulla pentuja katsastamaan. -Kuva- Niinhän siinä lopulta kävi, että eräs pennuista sulatti sydämen ja sovittiin että tultaisiin vielä uudemmankin kerran katsastamaan miten tyttö kasvaisi ja kehittyisi. 3.3.2005 oli se päivä kun uusi perheenjäsen, joka jo oli saanut edellisellä käynnillä nimen Ruska, sai uuden kodin Hallan kaverina. Ruskan hakeminen sujui hyvin, alkumatkasta hiukan itketti ja uikutus kävi kun koitti ero muista sisaruksista. Pian itku kuitenkin muuttui hännän heilutukseksi kun päästiin uuteen kotiin ja autosta ulos. Hännän vipatus lisääntyi entisestään kun vastaan riensi Halla, joka oli myös ihmeissään uudesta pikkuisesta ja hetken aikaa siinä ihmeteltiin puolin ja toisin -Kuva- mistä on kyse.

Ruska ja Halla sopeutuivat hienosti uuteen yhteiselämään ja meidän osalta alkoi jälleen kerran pikkuisen kasvattaminen ja sopeuttaminen tähän ihmisten johtamaan yhteiskuntaan kaikkineen sääntöineen ja tapoineen. Asiat sujuivatkin hienosti kaikin puolin, sisäsiistiksi Ruska oppi n. 7kk iässä, kun Halla sisäisti saman asian 4kk iässä. Ruskan kanssa sai ihmetellä muiden koiraihmisten puheita ja juttuja siitä miten koira tuhoaa paikkoja (sohvat, kengät, listat, johdot jne...), kun Ruskan kanssa ei niitä huolia ole todellakaan ollut. Itseasiassa kumpikaan koirista ei ole koskaan tuhonnut mitään vaikka välillä ovatkin jopa 6-8 tuntia keskenään sisällä.

Maitohampaiden vaihtuessa jouduttiin turvautumaan Ruskan kanssa lääkäriin, koska yksi hampaista ei lähtenyt irti ja uutta työnsi tilalle. Alkoi olla vaara, että uusi jäisi vinoon, kun vanha tuntui istuvan edelleen todella tiukassa. Se olikin tähän päivään mennessä ainoa lääkärissä käynti rokotusten lisäksi johon on turvauduttu.

Ruokahalu Ruskalla on ollut lyhyesti sanottuna uskomaton. Pennusta lähtien kaikki mitä on tarjottu on myös hotkittu alas alta aikayksikön. Ei yhtään kertaa ole jäänyt vielä ruoka syömättä, on sitten tarjolla ollut mitä tahansa. Hyvää ja ahnetta ruokahalua on myös ollut hyvä käyttää hyväksi kouluttamisessa, samoin kuin lenkeillä. Ei niin kiinnostavaa hajua tai oravaa ole olemassakaan mikä voittaisi emännän tai isännän luoksekutsun kun vapaana juoksennellaan metsän siimeksessä.

Tätä kirjoittaessa Ruskalla on ikää reilu vuosi ja yhteiselo Hallan kanssa sujuu todella hyvin, välillä jopa liiankin hyvin. Ruska kun tuntuu olevan todella leimautunut Hallaan, joka paikkaan mihin isosisko menee on myös Ruskan mentävä perässä. Halla ei saa hetkenkään rauhaa kun Ruska on perässä seuraamasssa kuin takiainen. Sama leimautuminen on kyseessä myös ihmisten kanssa; joka paikkaan seurataan kuin liimattuna ja voi sitä riemua kun tullaan töistä tai kaupasta kotiin, tuntuu että häntä irtoaisi takapäästä kun ilo on ylimmillään! Ruska on siis ainakin vielä tässä iässä todellakin leimautunut koira joka seuraa kuin varjo ilman käskyä...no iso osa asiaan on makupaloilla joita Ruska on oppinut kyttäämään, niitä kun tuntuu aina taskusta löytyvän. (Takaisin)

Tuuli  "Tuuli"

 - s. 01.12.2008
 - FIN62236/08
 - Musta valkoisin merkein
 - Narttu
 - i: Tie'rmes Boris
 - e: Turnukan Outa
 - kasv. Ismo Siilahti
 - om. Ismo Siilahti

 - Lonkat: -
 - Kyynärnivel: -
 - Silmät:  -

Kevään ja kesän 2008 aikana alettiin etsimään Hallalle mahdollista sulhasta. Lappalaiskoirat ry:n toimesta saatiin lopulta sulhasehdokkkaat rajattua kolmeen, joista lopulta päädyttiin jo tuttuun koiraan...Rölliin. Eli kyseessä oli Tie'rmes Boris joka asusteli Ipan ja Ollin luona Kalliolassa ja johon oltiin jo vuosien varrella tutustuttu useaan otteeseen eri tapahtumissa.

Syksyn 2008 pimenevänä sateisena iltana vihdoin koitti se hetki jolloin Halla ja Rölli tapasivat toisensa "niissä" merkeissä ja jopa kahteen otteeseen. Tuloksia odoteltiin ja ultrassa jo saatiin vihiä ettei tapaamiset menneet aivan hukkaan. Lopulta joulukuun alun kunniaksi Halla pyöräytti kuusi kappaletta jälkeläisiä tähän isoon kavalaan maailmaan.

Alkuun pentujen kasvamista seurattiin sivusta ihaillen ja annettiin Hallan hoitaa äidilliseen tapaan kaikki muu. Siinä sivussa hiljalleen virisi ajatus toisen narttupennun jättämisestä synnyinkotiinsa. Hiljalleen tuo ajatus vahvistui ja lopulta Tuuli päätettiin jättää meille lauman uudeksi jäseneksi

Yksitellen muut viisi pentua lähtivät tammikuun lopulla uusiin koteihinsa ja Tuuli jäi opettelemaan talon tavoille Hallan ja Ruskan ohjauksessa. Lähinnä Ruska otti Tuulin omiin hoiviinsa ja hiljalleen tuosta kaksikosta onkin tullut lähes erottamaton parivaljakko. Tuuli seuraa Ruskaa lähes kaikkialle ja ottaa oppia kaikesta mitä Ruska tekee. Halla sai ilmeisesti kasvattamisesta ja hoivaamisesta tarpeeksensa, eikä ole kauhean kiinnostunut enää Tuulista tai sen tekemisistä. Halla on muutenkin melkoisen rauhallinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä, josta Ruska ei oikein ole saannut enää leikkikaveria. Nyt asia kuitenkin korjaantui Ruskan osalta kertaheitolla, kun Tuuli seuraa kintereillä joka paikkaan ja jos ei muuten pysy Ruskan perässä, niin roikkuu sitten hännässä kiinni. Tuo kaksikko onkin jaksanut painia ja juosta ympäri pihaa päivästä toiseen koko alkuvuoden ja kevään.

Myräkän Osma  "Osma"

 - s. 20.12.1991
 - SF03078/92
 - Musta vaalein merkein
 - Uros
 - i: Niila
 - e: Fohrmans Upi

Jo edesmenneen Osman historia ulottuu vuoteen 1992 kun kylmänä helmikuun 14. päivänä auton keula halkoi läpi lumituiskun kohti Hämeenlinnaa hakemaan suomenlapinkoiran pentua. Pentueen viidestä jäsenestä vain tämä oli jäljellä. Hieman arka ja yksinäisen oloinen nappisilmä sai sinä päivänä uuden kodin Hollolan Miekkiöstä, sekä rauhallisen rakastavat puitteet kasvaa, juosta, temmeltää ja nauttia luonnon keskellä maaseudun rauhasta. Heti alusta alkaen kaikki tuntui menevän paremmin kuin uskalsi edes etukäteen odottaa. Myräkän poika oppi nopeasti nimensä, istumaan, makaamaan, sisäsiistiksi jne... sekä ennen kaikkea tottelemaan ja luottamaan uuteen perheeseensä. Osma oli pennusta lähtien terve, ilman minkäänlaisia vaivoja. Se, että Osma oli ainoa joka pentueesta oli jäljellä sitä haettaessa, ehkä takaraivossa jollain lailla herätti epäilyksiä siitä olisiko siinä jotain poikkeavaa muihin pentueen jäseniin. Lisäksi silloin oli havaittavissa pientä arkuutta ja vetäytyneisyyttä. Kuitenkin siltäkin osin kaikki meni hienosti, sillä Myräkän pieni nappisilmä sopeutui uuteen kotiinsa ja uusiin ihmisiin nopeasti ja osoittautui todelliseksi ilopilleriksi josta tuli erittäin ihmisrakas ja seurankipeä pikkuinen lapinkoira, joka jaksoi tuoda iloa perheeseen temppuineen ja kujeineen.

Aika ajoin tuntui, että sanonta: "lapinkoiran sanotaan olevan niin viisas, että se osaa tekeytyä tyhmäksi", piti enemmän kuin paikkansa. Samoin niin uskollista lenkkeilykaveria kuin Osma oli, ei aivan joka kopista löydykkään. Ei haittannut kaatosateet taikka tulipalopakkaset, riitti kun lipsautti suustaan sanan "lenkki", niin johan tuli häntään vauhtia ja pää kääntyi kenolleen tapittamaan -joko mennään! Voi sitä riemua siinä vaiheessa kun joku lopulta tarttui naulakossa roikkuvaan hihnaan ja suuntasi askeleensa metsää kohti, eipä silloin neljästä tassusta yksikään meinanut maata tavoittaa kun menohaluja oli ja mielenkiintoisia hajuja tuntui olevan joka ainoassa mättäässä.

Lähimetsätkin tuli vuosien aikana Myräkän pojalle niin tutuksi, vaikka käveli useammankin kilometrin kotoa poispäin ja yritti "puolisalaa" alkaa kaartamaan takaisinpäin keskellä ei mitään, niin jopas löi Myräkkä jarruja päälle ja pää kääntyili tapittamaan tyyliin -mitäs oikein meinaat, joko muka takaisin! Eikä reilut 12 elinvuottakaan menohaluja hiljentänyt, vaan sama vimma juosta ja temmeltää jatkui. Monella tapaa tuli esiin se ns. lapparin "viisaus". Usein joutui jopa miettimään esittikö Osma tyhmää omaa viisauttaan vai huijasiko se omistajiaan oikein kunnolla. Temput ja muut vastaavat opit olivat sen mielipuuhia, jos makupalaa oli tarjolla niin kaikki mahdolliset temput ja käskyt opittiin: istua, makaa, pyörähtää, leikkii väsynyttä, aivastaa, ryömii, pelaa palloa ja monet muut...

Uroskoiran ollessa kyseessä, vaati se ehkä hieman enemmän "tiukkaa" kuria ja otetta kuin narttu. Samoin Osman tapauksessa, se linja koulutuksessa ja muussakin kurissa joka pentuna otettiin, siitä myös täytyi pitää jatkossakin kiinni. Myös Osman tapauksessa sitä johtajan roolia haettiin muutamia kertoja. Mutta kun paikka perheessä (ihmislaumassa) löytyi muualta kuin johtajan paikalta, niin lapinkoirasta sai mitä uskollisimman ja seurallisimman ystävän, joka seurasi ja puolusti perhettään tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun Myräkän Osma alunperin perheeseen valittiin, oli itsestään selvyys, että roduksi valitaan seurallinen, lumoava ja todella upean näköinen ja oloinen lappalaiskoira, josta saa mukavan ja luotettava lenkkeilykaverin. Kotipihassa oli silloin tällöin virikkeeksi rakennettu pienimuotoinen agility-rata, jotta ei ns. tylsistymistä ja tekemisen puutetta tulisi. Yksi tärkeimmistä tehtävistä koiran kanssa onkin, että sille löytyy tarpeeksi tekemistä, virikkeitä ja muuta puuhastelua. Kun omasta takaa löytyy matkailuauto, niin Osmakin kierteli kerran jos toisenkin tätä rakasta kotimaata ristiin rastiin. Ensimmäisen kerran puolen vuoden vanhana Osma teki paluun esi-isiensä maille Lappiin. Silloin viikon verran sai Myräkän poika temmeltää keväthangilla Ylläksen maisemissa mielin määrin. Sen jälkeenkin on Osma ollut reissuissa mukana niin lapissa kuin muuallakin kotimaan maisemissa, valloittaen mm. Ounas-Pallaksen, Saanan, Ylläksen, Kiilopään, Saariselän, Aakenuksen, Haltin, Kolin, Kevon ja lemmenjoen maisemat ovat tuttuja, sekä lukuisa määrä eri kansallis- sekä luonnonpuistoja.

Osma sateenkaarisillalle

9.10.2004 Lauantai-aamusta alkoi lähes 13 vuoden ikäisen Osman elämän viimeinen ja erittäin vaikea elinviikko. Ei aamulla vielä tiedetty mitä olisi edessä. Aamuyöstä heräiltiin Osman haukuntaan ulkoa jossa oli viettänyt jälleen yhden yönsä seuraillen jäniksien ja rusakoiden yöllisiä vierailuja pihamaalla. Ensimmäinen teko oli lähteä aamulenkille, niin Osman kuin Hallankin kanssa. Osma nostelikin lenkin aikana melko tiuhasti jalkaansa ja Halla kyykki tehden omat tarpeensa. Takaisin kotiin tullessa huomiota herätti Osman ärähtelyt pihassa Hallalle, kun neiti uskaltautui hyppimään Osmaa vasten ja yrittäen saada vanhuksenkin innostumaan leikistä. Ei ollut aivan normaalia käyttäytymistä Osmalta -yleensä Halla sai vapaasti riehua ja hiukan "pöllytellä" vanhusta. Nyt oli jotain vialla ja sen huomasi viimeistään kun havaitsi Osman yhä edelleen nostelevan jalkaansa lähes joka puskan ja puun kohdalla. Soitto päivystävälle, Osma autoon ja lääkärille. Perille päästessä sekä Osman hypätessä autosta ja samantien jalkaa nostaessa huomasi mikä on vialla. Raukka ei saannut virtsattua -mitään ei tullut ulos vaikka kuinka jalka nousi. Voi kuvitella mitkä tuskat oli ollut kun aamuyöstä jo haukkui ja kierteli levottomasti ympäriinsä pihalla. Kukaan ei edellisenä iltana iltalenkkiä tehdessä voinut kuvitella saati havaita pimeässä tuliko mitään ulos vaikka jalka nousikin tiuhaan. Lääkärin pikainen diagnoosi oli karu: valtavaksi turvonnut eturauhanen ja pullollaan oleva virtsarakko joka katetroitiin välittömästi, tuloksena arvion mukaan lähes pari litraa virtsaa. Vielä röntgenkuva joka paljasti eturauhasen valtavan koon. Sen jälkeen pari piikkiä ja lääkekuuri.

Seuraavana aamuna lenkillä paljastui se pahin pelko -jalka nousi mutta mitään ei tullut taaskaan ulos. Päivän mittaan yritettiin ns. auttaa Osmaa virtsaamisreaktiossa nostamalla hiukan takapäästä jotta turvonnut eturauhanen ei estäisi vrtsan ulospääsyä. Iltaa kohti kuitenkin sama tulos -ei mitään ulos, joten soitto päivystävälle ja jälleen katetrointi ja n. 1-1,5 litraa virtsaa jälleen ulos.
Maanantaina jatkui samaa rataa, mitään ei tullut ulos vaikka raukka kuinka yritti. Mikään ei ole kauheampaa kuin seurata sivusta toisen tuskaa ja kovaa yritystä, kun millään ei itse pysty kuitenkaan auttamaan. Päivällä sitten lääkärille ja jälleen katetrointi ja tällä kertaa vaihdettiin lääkitystä, koska turvonnut eturauhanen ei ollut laskeutunut yhtään ja lisäksi päädyttiin kokeilemaan ns. kestokatetria, eli putki jätettiin ja ommeltiin muutamalla tikillä siittimeen, sekä kauluri kaulaan jotta ei pääse repimään putkea pois. Tätä päätettiin kokeilla torstaihin asti, jotta nähtäisi hormoonien vaikutus.

Torstaina jälleen lääkäriin ja putki pois, kotiin tullessa ja Osman hypätessä autosta jalka nousi heti ja kaikkien suureksi helpotukseksi virtsa tuli täysin luonnollisesti ulos. Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt edes aamuun asti vaan jo illalla huomattiin ettei ulos tullut enään mitään vaikka raukka sitkeästi yritti. Samalla oma tuska ja hirveä huoli pitkäaikaisen ystävän kohtalosta hiipi esiin yhä vahvemmin eikä nukahtaminen ollut todellakaan helppoa sinäkään yönä vaan kaikki pelkokuvat hiipi mieliin hetki toisensa perään. Aamulla jälleen lääkäriin ja pahin pelko toteutui. Turvonnut eturauhanen esti edelleen virtsaamisen, itseasiassa lääkärin mukaan sen kuluneen viikon aikana rauhasen koko ei ollut yhtään pienentynyt parista hormonipiikistä ja vaihtuvasta lääkityksestä huolimatta. Asiaa pohdittiin ja eri vaihtoehtoja mietittiin useampaan kertaan, kyseltiin mm. eri leikkausmahdollisuuksia, joita ei kuulemma realistisesti oikeastaan ollut? Ikä ja leikkauksen "vaikeus" ja se ettei eturauhasleikkauksia kuulemma juuri edes tehdä Suomessa johtivat siihen kaikkein ikävimpään mahdolliseen vaihtoehtoon -nukuttaminen ikuiseen lepoon. Kahden eri lääkärin mielestä se olisi paras vaihtoehto.

En varmaan koskaan unohda sitä hetkeä, kun pitkäaikainen ystävä haki vielä viimeisillä elinminuuteillaan turvaa henkilöstä johon se oli tottunut luottamaan lähes 13 elinvuoden aikanaan. Hirveä paikka tavallaan "pettää" ystävän luottamus, se hetki oli todella lähellä ettei vielä viime hetkellä tullut tehtyä peruvaa päätöstä ja olisi yrittänyt jotain ystävän hyväksi...? Vaikeaksi asian hyväksymisen teki se, että Osma oli aivan loppuun asti virtsaamisvaivoja lukuunottamatta täysin pirteä ja söi valtavalla ruokahalulla kaiken mitä eteen antoi. Viimeisen viikon aikana ei lenkeillä ollut tietoakaan mistään vaivoista ulkoisesti. Osma juoksi ja temmelsi kuin nuori koira, ei mitään ulkoisia merkkejä vaivoista. Lisäksi kun röntgen ja ultra eivät kertoneet mistään kasvaimista, niin lopettamispäätös vaikeutui entisestään.

Osma haudattiin omalle kotipihalle ja paikka valittiin etupihalta läheltä paria isoa mäntyä joiden luota Osma sai viimeisen leposijan pantansa, hihnan ja kaikkein rakkaimpien lelujensa kera... (Takaisin)

- In memory of Myräkän Osma 20.12.1991 - 15.10.2004 -